Analoginen finanssiregulaatio

MiFID2, UCITS V, EMIR, Aifmd, AML, MAD jne. Finanssiala muuttuu massiivisen sääntelyvyöryn edessä. Sääntelyyn vastaaminen saattaa suojata alaa sitä vielä suuremmin ravistelevalta digitalisaatiolta.

Digitalisaatio huomioidaan regulaatiossa pääasiassa raportointi- ja tiedonluovutusvelvoitteiden kautta. Kuljetaan kohti avoimempaa tiedon kulkua. Kaikki hyvin?

Haluaisin kiinnittää huomiota siihen kuinka regulaatio suhtautuu vastuuseen. Kaikissa yllämainituissa sääntelyhankkeissa lähdetään liikkeelle siitä, että finanssilaitoksen toiminta kattaa aina vain tietyn osan alan arvoverkosta (esim. ei saa käyttää sisäpiiritietoa välitystoiminnassa omaksi edukseen, ei saa olla saa olla sekä ostajan että myyjän roolissa, ei saa olla rahaston arvonlaskija ja hallinnoija samaan aikaan). Kaikki lähtee siitä, ettei ole intressiristiriitaa yrityksen, finanssilaitoksen työntekijän ja asiakkaan välillä. Kaikki hyvin?

No ei ehkä kuitenkaan. Regulaatio pohautuu analogiselle ajatusmaailmalle. Ikäänkuin jokaisen transaktion tekisi joku ihminen. Ja se ei pidä enää paikkaansa. Jokaisen transaktion ja jokaisen raportin transaktiosta tekee tietokone. Se on digitaalista. Ohjelmistot ovat yhteydessä toisiinsa ja toteuttavat transaktiot automatisoituina prosesseina, jotka alkavat ja päättyvät miljardeja kertoja maailman rahoitusmarkkinoilla joka päivä. Regulaatio säätelee tätä digitaalista prosessimaailmaa määrittelemällä toimintatavat, toimiluvat finanssilaitoksille ja työntekijöille henkilötason vastuut. Toisaalta, kun ostaja ja myyjä toteuttavat transaktion, he voivat tehdä sen alusta loppuun samassa kumppaniltaan ostamassa tietojärjestelmässä. Niin, siis se sama yritys voi olla kumppani kahdelle finanssilaitokselle: ostajalle ja myyjälle. Näitä ovat esim. markkinapaikat, keskusvastapuolet, arvopaperikeskukset, teleoperaattorit, ohjelmistoyritykset, ohjelmistopalveluyritykset jne. Osaa säännellään, osaa ei.

Digitaalisen maailman rahoitusjärjestelmä organisoituu finanssiyritysten välille muodostuvan prosessin ympärille, jota hoitaa iso ja koko ajan laajeneva verkosto toimijoita. Pankkien olemassaolon keskeinen oikeutus lähtee siitä, että ne vähentävät taloudellisten transaktioiden toteuttamiseen liittyvää epävarmuutta (pankit varmistavat esim. asiakkaan arvopaperikauppojen toteutumisen). Digitalisaation  seurauksena taloudellisten transaktioiden tekemiseen liittyvä riski pienenee tai ainakin muuttaa muotoaan, koska mm. siihen liittyvä prosessi on hajautetusti hoidettu ja siihen liittyvä data on seurattavissa. (Ei tosiaan poista mahdollisuutta tehdä huonoja kauppoja).  Toisin sanoen digitalisaation seurauksena rahoituksen välittyminen tehostuu ja taloudellisen toiminnan transaktiokustannukset vähenevät.

Koska regulaatio pohjautuu analogiselle ajattelutavalle, sääntely ei välttämättä enää toteuta sitä mitä sen pitäisi: varmistaa puitteet vakaille ja tehokkaille rahoitusmarkkinoille. 

Sitä tässä mietiskelen. Ja sitä miten regulaation muuntuminen digitalisaatiopohjaiseksi ratkeaa. Tarvitaan prosessiregulaatiota verkostolle? 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s